No longer needed here so where do we go?

Will you take a journey tonight, follow me past the walls of death?
But girl, what if there is no eternal life?

***

Alle kuusi viikkoa jäljellä. 40 päivän päästä mä lähden Pariisiin, ja 41 päivän päästä tulen kotiin. Haittaakse? Ei oikeestaan. Siis, ihan mielelläni mä vielä olen täällä nämä loput päivät, mutta ei musta tunnu ollenkaan siltä, että oisin tulossa liian aikaisin kotiin, en haluisi pidentää tätä mun visiittiä. Rajansa kaikella, ja musta on jo aikakin tulla kotiin. :D Mut mietityttää se, että millasta kotona on. Onko koti muuttunut, onko ihmiset muuttuneet? Ja jos, niin millaisiksi, hyvään vai huonoon suuntaan? Ainakin yhdessä tapauksessa mä toivon, että muutosta on tapahtunut, ja juurikin sinne positiiviseen suuntaan. Entä mä, miten mä oon muuttunut, hyvään vai huonoon suuntaan, ja kenen mielestä?

Toissa keskiviikkona (sillon, kun viimeksi kirjotin) tuli momin kaveri Vanessa ja sen mies Vincent meille kylään. Syötiin pizzaa ja tehtiin epäonnistunut suklaafonduevesiputous. Epäonnistunut, koska:

Tältä se näytti ennen kun laitettiin maitoa mukaan

Ei voi sanoa, että maidon lisääminen oisi mitenkään parantanut koostumusta... :D

Mut se oli silti ihan hyvää, dipattiin mansikoita ja banaaninpaloja sinne. Mitä se haittaa, että se oli vähän jännän näköistä. :D

Lauantaina 19.5. mut oli kutsuttu illanviettoon Benille. Olin niin ilonen jo siitä kutsusta ettei mitään rajaa, kerranki ei tarvinnut onkia sitä kutsua virveleiden, katiskojen ja en tiiä, harppuunoiden kanssa. Ei sillä, että mä sitäkään oisin niin kovin montaa kertaa tehnyt... Mutta silti. Meitä oli mun ja Benin lisäksi Lisa, Alexandre, Léandra, Mélina ja Zag. Se ilta oli tosi kiva, me syötiin pizzaa ja juteltiin kaikkea kivaa, pelattiin spiritismiäkin (ihan kun muka ois toiminut :D ja ihankun mä oisin uskonutkaan että se toimisi... ainakaan ihan kokonaan (--------: mut oli silti kivaa pelleillä niiden scrabble-kirjainnappuloiden kanssa). Illan "the biisi" oli Call Me Maybe (veikkaan että linkki on turhaan, eiköhän kaikki ton oo kuullut), ja vaikkei se ookaan ihan mun musiikkimakuu niin en voi väittää etten oisi ihan yhtä onnessani laulanut sitä kuin mitä muut. Kotiin sieltä piti lähteä kaikkien yhdentoista aikoihin, mutta siihen asti oli kyllä tosi kivaa ! (:

En muuten voi vieläkään uskoa, että mä vaivaudun joka lauantai nousemaan varttia yli kuusi (tai vähän seittemän jälkeen jos en haluu pestä hiuksia) ehtiäkseni kasiksi kouluun. Lähes poikkeuksetta multa jää kunnon aamupala välistä, yleensä se on sellai nopeasti syöty puoli kulhollista muroja (onni on myötä jos joku on laittanut maidon jääkaappiin niin että se on kylmää<3 se on silti ällöä, koska ranskalaiset ei tunne käsitettä "rasvaton maito", vaan se on sellasta avaamattomana huoneenlämpötilassa säilytettävää täysmaitoa). Lähes poikkeuksetta mä juoksen ratikkaan, usein vesisateessa, kiva että panostin meikkiin eiksnii? Ja kaikki tää vaan, jotta voisin tehdä koulussa pari tuntia ei mitään. (= Yhtenäkin lauantaina mä käytännössä katsoen nukuin siellä tunnilla, kun ei sitä opea kiinnosta. No, enää kaksi lauantaita jäljellä.

Oonko huono suomalainen lätkäfani, maanpetturi tai muuta vastaavaa, jos kerron, että oon voitonriemunen kun Leijonat ei voittaneet kultaa? No, itsekäs mä ainakin oon, koska ainoo syy oli se, että mä en oisi halunnut jäädä kultajuhlien ulkopuolelle. :D Ei sillä, että mä oisin odottanutkaan, että Suomi voittaisi. Ei se kahta kertaa peräkkäin, varsinkaan sen jälkeen miten se pelasi Kanadaa ja USAa vastaan ekan kerran. Jo välierien ekassa erässä mun iTunes heitti itse kaksi kertaa JVGn Hyvän häviäjän, niin että sen oisi voinut jo nähdä jonain ennusmerkkinä. Tietysti sitten vitutti, kun pronssipelikin hävittiin. No, ei sitä aina voi, eikä tarviikaan voittaa. Sitten 2014 oisi kiva. Sitäpaitsi, saatiin me leijonahupia ilman mitalejakin, Miken ja Saran toimesta. Koska eihän Sara toki vongannut. O: :D Ois ollu kiva olla kuuntelemassa, miten se niiden keskustelu meni.

Viime maanantaina oli parin mun luokkalaisen tytön, Amandinen, Olgan ja Manonin, teatteriesitys. Me mentiin sinne Helenen kanssa, seikkailtiin Grenoblen läpi etsien sitä esitystilaa. Eikä oltu kun puolisen tuntia etuajassa. :D Mutta se itse esitys oli loistava, vaikken mä joka ikistä puheenvuoroa ihan sataprosenttisesti ymmärtänytkään. Se oli hauska, hyvin näytelty ja muutenkin vaan ihan mahtava. Yks parhaiten käytetyistä illoista täällä Ranskassa, ihan varmasti ! (:

Annukka oli meillä siis tän viikonlopun, ja meillä oli SUPERKIVAA ! Juoksin (no, melkein :D) lauantaina koulusta Lyoniin menevään junaan, ja shoppailtiin pari tuntia siellä. Ostin hameen (HAMEEN ! MINÄ ! joo. se on sellai söpö vaaleenpunanen, missä on mustia sydämiä (((: kuulostaa tosi paljon mun tyyliltä :D mutnii. ja käytinkin sitä jo, niin että kaipa mä tästä alan jossian vaiheessa oppia käyttämään oikeasti hameitakin. mutta se on ihana hame) ja shortsit (sellaset vaaleet boy friend shortsit, ne on kanssa ihanat ja mukavat ja näyttää kivalta mun päällä) (se hame myös, muuten :D). Oli tosi hyvä sää, ja me käveltiin pitkin Lyonia ja aurinko paistoi ja meillä oli kuuma, mut silti oli ihanaa ja juteltiin kaikenlaista enemmän tai vähemmän syvällistä. Tultiin kotiin about kasiksi, ja mä esittelin siinä ratikalla matkatessa Annukalle Grenoblea. Hyvin siinä tuli nähtyä kaikki tärkeä. (:
   Sunnuntaina noustiin lounaalle, ja lähettiin sitten kaupungille. Koitettiin käydä ostaa Annukalle kirja mikä sen piti lukee huomiseks, kerranki se ei ollu hoitanu jotain kouluasiaa etukäteen. :D Mut eikai kaupat oo aikasin sunnuntaina. No ei se meitä haitannut, mun ja Helenen kantapaikka Quick, ranskalainen (vai onkohan se alunperin sveitsiläinen? en tiiä) Hesburger, oli kyllä auki, joten me liimattiin sinne perseemme ja vietettiin aikaa.
   Sit mentiin puol viis alkavaan leffaan, On The Road joka oli IHANA. Siitä tuli maailman siistein fiilis, sellai että haluun mennä kiertelee Amerikkaa jollain autolla kavereiden kaa, liftailla jos loppuu rahat tai auto hajoo, bilettää jokaisessa vastaan tulevassa baarissa ja polttaa kaikkee mikä tulee vastaan (no ei, mut tiiätte ehkä mitä tarkotan), päätyy minne sattuu aina öiksi. Sen leffan aiheuttaman rebel-fiiliksen takia  sit käveltiin kaupungissa sateesta välittämättä, naurettiin ja juteltiin ku oltais juotu muutaki ku vettä tai poltettu muutakin ku tupakkaa (joo. vaikka tupakka onkin pahaa normisti :D mutku ketjupolttaja-Annukka tarjos ja olin sopivassa mielentilassa... seliseli :D). Käytiin sitten hakemassa Quickistä vielä hampurilaisateria (vaikka oltiin siis menossa kotiin syömään siinä). Hoilattiin kaikkia ihania suomifiilisbiisejä (mm. J. Karjalaisen Hän ja Kari Tapion Olen suomalainen) ja ansaittiin pitkien, blondien suomityttöjen keräilykatseita kaduilla. Illalliseksi oli pikkusia creppejä, niin että kyllä niitä sitten kuitenkin jaksoi syödä. Katottiin vielä ennen nukkumaan menoa Miljonääriäitejä Nelosen nettiteeveestä... No kai sitä välillä voi tollasta typerää hömppää katsoa. :D
   Tänään (/eilen?) aamupäivällä oli hyvä, kun oltiin Annukan kanssa mun huoneessa ja en tiiä mitä tehtiin, varmaan oltiin koneella tai huolehdittiin ulkonäöstä tms, ja Alexandra oli siinä kanssa. Sit se yhtäkkiä kysyy: "Ootteko te sellasia oikeita kavereita, vai tavallisia kavereita?". Se käytti sanaa une copine, mitä slangissa yleensä käytetään kun puhutaan tyttöystävistä, samalla lailla kun un copain on poikaystävä. No ei siinä mitään, me hajottiin ja kysyttiin vähän tarkemmin että mitä se tarkoittaa. "Siis että haluisiko joku olla Annukan copine, mutta se ei voi koska se on sun copine?" Mietittiin siinä sitten, että silläpä on liberaali kasvatus, että ihanko me seurustellaan keskenämme? Kävi kuitenkin lopulta ilmi, että Ally-parka vaan koitti kysyä, ollaanko me parhaita kavereita vai normaaleja kavereita. Saatiin me siitä silti mukavat naurut. :D
   No mut joo, ruuan jälkeen häivyttiin taas kaupunkiin. Käytiin toisen kerran leffassa, tällä kertaa katsottiin Cosmopolis, joka oli todella hämärä. Olihan se tehty hyvin, mutta vaikka se olikin version original eli enkuksi, niin multa meni puolet ohi. Tai siis, kyllä mä ymmärsin lähes kaiken mitä siinä sanottiin, mutta se oli helvetin hämärä leffa itsessään. Mä en pitänyt siitä päähenkilöstä, ja sen psykologia meni multa ihan ohi. En ees ymmärtänyt sen leffan kontekstia, ei oo hajuukaan että missä tai milloin ne tapahtumat oikeen oli. Ärsyttävä leffa suorastaan, ja ahdistava, useemmin kun kerran mä mietin et miks mä katon tätä, ja että mä haluun pois, mä haluun pois tästä salista ja valosaan ja ulkomaailmaan ja muiden ihmisten luo. Jos siis pidät itseäsi poikkeuksellisen älykkäänä, syvällisenä ja taiteellisena sieluna, niin suosittelen. Muuten en suosittele. Tietty saattais olla eri asia, jos ois omaksi kieleksi tekstitykset. :D Mut eipä ollu tossa On the Roadissakaan, eikä siinä jäänyt mitään epäselväksi, siis mitään sellasta tärkeää yksityiskohtaa kuin että miksi vitussa päähenkilö ampui kädestään läpi. (=
   Joka tapauksessa, leffan jälkeen me käytiin Fnacissa ettimässä vielä sitä kirjaa Annukalle (tänään oli osa kaupoista auki... en ymmärrä tätä ranskalaista logiikkaa että sunnuntaina on kaupat kiinni, mutta pyhäpäivänä ne kyllä on auki), no ei löydetty mutta mä ostin Mentalistin kakkostuottarin.♥ Ja oon taas "varaton". :D Sieltä me sitten installoitiin vielä kerran itsemme Quickiin ennen kun Annukalla lähti juna Lyonin kautta Saint-Étienneen. Oli surullista taas lähteä eri suuntiin, ja siinä kun kävelin juna-aseman läpi yksin kotiin päin, muhun iski se tieto etten mä voi taas puhua suomea jatkuvasti miten haluan, että se on rajoitettu vaan puheluihin ja skypeen. Miksi se on joka kerta yhtä järkyttävää, miksei siihen totu?


Kahdeksantoista vuotias minä on päättänyt, että ensi talvena se ottaa tatuoinnin. Tai kaksi, saa nähdä. :D Toisen mä ottaisin niskaan sinne hiusrajaan, se oisi tällainen:

Kooltaan se oisi about 4,5cm x 3,5cm. Koska mä en ikinä tatuoisi ihoa turhaan (pelkään jo sitä kipua ihan helvetisti, plus että se on kuitenki ikuinen jälki ihossa), sille on hyvät perustelut. Poispäin kävelevä Nuuskamuikkunen, koska se symboloi mulle lähtemistä, vapautta, kaikkea sitä tuskaa ja iloa ja surua ja taakkaa ja ikävää ja onnea mitä niihin liittyy. Nuuskamuikkunen lähtee aina "talveksi etelään", tietämättä oikein tarkkaan itsekään, minne se oli matkalla, mutta se palasi aina takaisin. Musta tuntuu, että elämä ei mitään muuta olekaan kuin matkustamista paikasta toiseen, liikkumista ja siirtymistä sekä fyysisesti että henkisesti. Eikä elämässäkään se määränpää ole tärkeintä, vaan juurikin se muutos, jatkuvuus, vaihtuvuus, se kaikki mitä tapahtuu, ja kuitenkin se oma lähtötilanne, omat juuret on tärkeät, niihin aina palataan ainakin omassa mielessä.. Lisäksi, mä itse "lähdin talveksi etelään" eli tänne Ranskaan 10 kuukaudeksi, ja palaan takaisin.

Toinen oisi tällainen, ja se tulisi korvan taakse:

Tää oisi joku 2cm x 2,5cm, tai miten nyt meneekään noi suhdeluvut. Sana on siis L'amour, yllättää varmaan kaikkia että se on ranskaa, ja siis tarkottaa rakkautta. Rakkaus on itessään jo niin kaunis ja suuri asia, että se riittäisi mun mielestä jo perusteluiksi, mutta sen lisäksi toi sana on yksi kauneimmista minkä mä tiedän. Mutta tää on se "ehkä toinen" tatuointi minkä mä mahdollisesti saattaisin ottaa. Nuuskamuikkunen olis se ykkönen. (: Mutta joku saa kyllä tulla pitämään mua kädestä kiinni, muuten en uskalla mennä edes sisään sinne liikkeeseen. :D

Ootteko muuten huomanneet, että yöllä puoli kahden aikoihin (eli nyt kun tätä kirjotan... pitäis kai herätä huomenna aamulla seittemältä koska on ysiaamu) Apulannan biiseissä kitaran alkuvingutus satuttaa korvia ja aiheuttaa päänsärkyä? Vaikkei tässä musiikissa muuten mitään vikaa ookaan, niin siinä sitten loppubiisi parannellaan ohimoparkoja. :D Taas todiste siitä, miksi soittolistan pitää muuttua riippuen vuorokauden ajasta. 

Mut tässä vielä pari kuvaa Grenoblesta koska täällä on oikeasti ihanan kaunista.