What seemed so long, has been and gone

Kirjottelen nyt tätä vikaa postausta mökillä kun ei oo muuta tekemistä (tai ois oikeesti, mut mieluummin kirjotan tätä ku esim. leikkaan ruohoo tai etin kivii sitä varten, että voisin nysvätä jotain kivijuttua tohon pihalle. sitäpaitsi tuolla melkein sataa). Melkein tekis mieli sanoo, et tosi surullista kun tän blogin pitäminen loppuu, mut nojaa, ei se oikeesti oo surullista. :D Mut alotan nyt vaik kertomalla siitä et mitä viimesellä viikolla Ranskassa tapahtui ! Ja varotan jo nyt, että tästä tulee vaa tekstipostaus, en pysty laittaa kuvia kun oon isäpuolen koneella enkä jaksa alkaa säätää siis tällä sit mitään. Mun oma kone meni huoltoon: siitä hajos näppäimistö. Saan sen joskus elokuuhun mennessä viimeistään.

Eli, like always, mitään ei tapahtunut, suurempia siis. :D Hoidin lapsosia, olin ulkona, sellasta. Torstaina pidettiin läksiäiset tosiaan siellä Helenellä, seikkailin sinne yksin ja oon vieläkin ylpee siitä että jäin oikeella pysäkillä pois enkä eksynyt siihen pikkukylään. (= Mä olin leiponut "maailman parhaita pikkuleipiä" eli jotain keksejä mitä rakastin pienenä, isoäidin ohjeella siis. Me oltiin vähän huolissaan Helenen kanssa, koska oltiin tehty facebookissa salainen ryhmä kaikille kutsutuille mutta joku valopää oli kutsunut sinne toistasataa tyyppiä. Me oltiin siis jouduttu poistamaan se ryhmä ja toivomaan, että sinne ei ilmestyisi miljoonaa ihmistä - osotehan oli tietysti kerrottu siellä kanssa. Kai me siitäkin jotain sit opittiin, toivottavasti... :D
   Meitä ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut kamalan montaa, ehkä about kymmenen. Siellä oli Lisa, Alex, Olga, Amandine ja sitten neljä Helenen saksanryhmäläistä, tai en mä niitä neljää tuntenut muuten. Mutta meillä oli kivaa, me grillattiin makkaroita ja syötiin, soitettiin musiikkia, hypittiin trampoliinilla, juteltiin ja juteltiin ja juteltiin. Me saatiin hienot kortit läksiäislahjaksi, sinne oli sisälle kirjotettu kaikkea kivaa ja ihanaa.♥
   Alex ja Lisa lähti joskus puoli yhden ja yhden välissä (yöllä), niille oli vaikea sanoa heipat kun ei tiedä, millon nähdään seuraavan kerran. En olisi halunnut päästää niitä lähtemään ollenkaan. ): Myös kaksi Helenen kaveria lähti sillon illalla, joten yhteensä meitä oli kuusi yötä. Aamulla muut lähtivät millon lähtivät, myös Olgalle ja Amandinille oli vaikea jättää hyvästit. )= Me siivottiin Helenen kanssa vielä alakerta ennen kuin mäkin lähdin sitten lounaaksi kotiin. Ja osasin myös mennä yksin kotiin ilman että eksyin !
Sitten perjantaina mä tosiaan vaan pakkailin, datailin ja kuuntelin musiikkia. Illalla me pelattiin perheen kanssa jotain pelejä, ja katottiin vielä leffa Rien à déclarer, yks mun lemppareista ranskalaisista komedioista.
   Sit lauantaina lähettiin aikasin, koko perhe tuli juna-asemalle mua saattamaan. Mä olin sanonu etukäteen, että ei saa itkeä, koska se ei auta mitään ja koska mä en todellakaan halunnut et joku alkaisi vetistelemään, kun mä tiesin etten mä oo mitenkään kyynelfiiliksellä, vaan ihan mielelläni lähtemässä kotiin. Siis vaikka tuntuikin surulliselta lähteä kotiin, enemmän mä olin innoissani pääsemässä näkemään kavereita ja perhettä pitkästä aikaa. Eipä kukaan muu kuin mom itkenytkään, lapset ei vissiin tajunneet että mä oikeasti lähden, ja papa on aika samanlainen kun mä, niin ettei senkään mielestä tarvinnut itkeä. Mutta mä olin jo junan kyydissä Helenen kanssa, kun mom alkoi itkeä, että ei tarvinnut siihen niin reagoida. Musta tuntuu ihan kamalalta kun mä ajattelen tai sanon, että mua ärsytti kun mom itki siellä, mua ärsytti jo etukäteen koska mä tiesin että se aikoo itkeä. Varsinkin, kun sillon kun mä Ranskaan lähdin, mä itse kyllä itkin enemmän kuin kiitettävästi, en kylläkään enää lentokentällä sitten, kun sanoin äitille heipat. Mutta ei näitä musta voi verrata, koska Suomi on kuitenkin mun oikea kotimaa, täällä on mun pitkän aikavälin ystävät ja oikea perhe, mun oikea koti, toisin kuin Ranskassa. Vaikka Ranskastakin mulle koti tuli, sillain.

Mutta sitten, junamatka Lyoniin meni ihan kivasti, juteltiin Helenen kanssa siinä kaikenlaista, oikeestaan tuntuu että se matka meni tosi nopeasti. Lyonin asemalla oli vähän häslinkiä, Pariisin-junassa meidän paikat oli tietysti toisessa kerroksessa niin että matkalaukut piti raahata kauhealla työllä sinne ylös. Ja aika pienestä jäi kiinni että ehdittiin edes kaikki sisään sinne, mutta kyllähän me sitten ehdittiin. Siellä junan yläkerrassa oli kyllä kaikille omat paikat, mutta kukaan ei istunut siellä missä piti, vaan enemmänkin siellä missä sattui. Kahden henkilön paikalla meitä istui kolme, koska me haluttiin istua vierekkäin ja muuten yksi oisi joutunut etsimään paikan jostain kauempaa. Yhteensä meitä oli siinä junassa joku kahdeksan.
   Konduktööri tykkäsi meistä onneksi, sitä kiinnosti hirveästi se, mistä me oltiin kotoisin. Se myös kysyi, haluanko mä itse ööö konduktöörata mun lipun (youknow, sillei leimata tai tehä sen pikku reiän siihen mitä onkaan), ja että haluanko mä ottaa kuvan missä mulla on päässä se sen hattu. No tietty halusin. :D
   Pariisin juna-asemalla saatiin odotella AFS-tyylisesti aika pitkään, ekaksi sitä että loputkin meidän sektorilta saapuisi sinne, ja sitten sitä, että joku bussi tulisi hakemaan meitä. Se bussi vei meidät sitten Paris Charles De Gaulle-lentokentän välittömässä läheisyydessä olevaan hotelliin, missä me vietettiin yö ennen kotiinlähtöä. Siellä hotellissa meitä oli about 230, kaikki Ranskassa vielä olleet AFS-vaihtarit. Oli taas siistiä nähdä kaikkia, etenkin kaikkia muitakin suomalaisia vaihtareita. Meitä oli yhteensä seitsemän Ranskaan tullessa, mutta nyt oli enää viisi: Kerttu oli tullut vain puoleksi vuodeksi, eikä saanut ohjelmaa pidennettyä vuoden mittaiseksi, ja Sini lähti kotiin pari viikkoa etuajassa uintikisojen vuoksi. Eli meitä oli minä, Annukka, Aino, Ella ja Isla, ja oli jännä kuulla toisten vaihtarikokemuksia (etenkin Ainon, sillä oli vähän, ööö, erilainen kokemus. :D).
   Pariisissa meille oli sitten ihan oikea ohjelmakin: ekaksi tehtiin jotain ihme aktiviteettiä monta tuntia, keskusteltiin siitä, mitä me viedään kotiin, mikä oli vaikeaa, mitä me ollaan opittu, mistä me oltiin ylpeitä jne, ja sitten täytettiin jotain kyselyitä. Illemmalla me vielä katsottiin pari videota, toisella niistä oli 20 minuutin edestä kuvia jokaiselta sektorilta vuoden ajalta, siellä oli mm. kaks kuvaa pelkästään musta ja Annukasta eri AFS-viikonlopuilta, ja sitten pari ryhmäkuvaa meidän sektorista sekä pari muutakin kuvaa. "Videohetkeä" ennen piti sanoa heipat kaikille, koska sen jälkeen täytyi mennä suoraan omiin huoneisiin ja nukkumaan, osalla oli aikainen herätys aamulla. Me itkettiin ihan tarpeeksi sitten Helenen kanssa, ja se antoi mulle lahjan. Musta tuntui idiootilta, koska mä en ollut ajatellut sille mitään. ):
   Sitten aamulla lähdettiin puoli kymmenen jälkeen lentokentälle, maailman paras ja kivoin AFS-vapaaehtoinen Yoni lähti meitä viemään sinne. Samalla meidän suomalaisten kanssa lähti yksi latvialainen ja yksi tsekkiläinen (kait? tai ehkä slovenialainen). Mulla oli mukana yksi iso laukku (30kg............) ja yksi pienempi matkalaukku (about 15kg), jotka kummatkin meni ruumaan, kun AFS Finland joka ne lentoliput oli ostanut, oli liittänyt lippuihin sen, että me saadaan ottaa kaksi matkalaukkua + käsimatkatavarat. Isla esimerkiksi ei kuitenkaan tiennyt tätä, joten sillä oli vain yksi matkalaukku - hyvä juttu, koska muuten meillä olisi yhteen laskettuna mennyt kilogrammoja aika paljon yli. Nyt meni yksi kilo, mutta se lentokenttävirkailija oli oikein mukava, eikä laittanut meitä maksamaan. (: Lentohan Helsinkiin siis lähti 12:15.

Lentokentällä Suomessa mua vastassa oli Henna, Jenni, Jesse ja Sami. Se oli ihana yllätys, mä olin pelkkää hymyä kun mä näin ne. Ne oli tehneet mulle kyltinki, jossa oli Bienvenue à la maison, siis "Tervetuloa kotiin" ranskaksi, Jennin taidoilla ilmiselvästi. Kiitos murut♥
   Myös vastassa oli mun perhe, siis äiti, isäpuoli-Heikki, sisko ja meidän koira. Mä olin erittäin hämmentynyt, kun Vikke tunnisti mut, ja muisti. Koko lentokenttäepisodi oli tosi hämmentävä ja sekainen, ja mä en oikeen tiennyt miten päin mä siellä olisin.
   Me lähdettiin sieltä tietysti kotiinkin sitten, eikai me sinne asumaankaan jääty. Kotona mä purin kamojani sitten, ja ahdistuin siitä, että mun huone oli jo valmiiksi täynnä tavaraa. Siellä oli käsittämätön määrä pientä tilpehööriä, turhia vihkoja, papereita, pikkukrääsää sun muuta, mikä vei kaiken tilan uusilta, tarpeellisilta jutuilta. Siinä sitten sunnuntai-illan ja maanantain aikana siivoilin, ja kai se nyt näyttää ihan elinkelpoiselta huoneelta. Käsittämätön määrä tavaraa siellä silti on yhä, mutta
nykyään sinne voi sentään mennä sisään ilman, että alkaa ahdistaa. :D
   Äiti näytti tuntevansa tyttärensä läpikotaisin ensimmäisen aterian valinnalla: oikea, kunnollinen pihviateria, millaista mä en ollut syönyt viimeiseen kymmeneen kuukauteen. Siihen se sen sijaan ei näytä vieläkään tottuneen, että ei, mä en alkanut Ranskassa juoda viiniä ruuan kanssa. Aina täytyy kysyä, varmuuden vuoksi. Mutta huonohan siinä on alkaa viiniä juomaan, kun perheläiset on suurinpiirtein absolutisteja. Ei sillä, että se haittaisi, varsinkin punaviini on pahaa. :D

Mutta miltä tuntuu olla kotona? Kodilla tarkotan siis Suomea. Hyvältä. Luonnolliselta. Kivalta. Normaalilta. Oudolta, mutta vaan, koska oon niin tyytyväinen kotona: etukäteen varoiteltiin, että meistä tuntuisi surulliselta kun me ei olla enää Ranskassa, että me haluttaisiin mennä sinne heti takaisin jne. Musta on kivaa olla kotona, ei mua sillein sureta että en oo enää Ranskassa, eikä mulla ole mikään hinku mennä sinne takaisin nyt just heti. Tai siis, onhan mulla ikävä niitä ihmisiä siellä, mutta mä veikkaan että tulee enemmän ikävä sitten, kun koulut alkaa ja käy ilmi, että mä en oikeasti jatka niiden näkemistä koko aika ja joka päivä. Koska varsinkin niitä kavereita mulla on ikävä siellä. Ja Ranskaan mä olen jo suunnitellut meneväni takaisin.
   Mulla on myös jännän vähän kieliongelmia. Ei ollutkaan niin järkyttävää kuulla suomea joka suunnalta, enää vaan hämmentää välillä kaupoissa kun tajuan, että koko kauppa ymmärtää kyllä mitä mä sanon. Ja vanhempien ihmisten teitittely tulee luonnostaan, mutta se ei ehkä haittaa, on vaan kohteliasta. Eikä suomalaiset olekaan ihan niin sulkeutuneita kuin mitä mä luulin: yksikin mies kysyi juuri Mäntyharjun (vai Ristiinan? mistä ne muka erottaa? yhtä pieniä paikkoja molemmat) jossain supermarketissa, eikö meillä ole siskon kanssa kylmä, kun ulkona satoi ja meillä oli shortsit päällä. :D

Mutta tässä on nyt sitten mun vaihtarivuosi blogina, jos on jotain kysymyksiä liittyen mun kokemuksiin, niin antaa tulla vaan. Mä voin vaikka tehdä erikseen niille jonkun postauksen, jos niitä tulee monta. Mutta periaatteessa tää blogi on tässä. Mä en sitä poista, täältä voi tulla lukemaan millon haluu ja mitä haluu, jos kiinnostaa siis, tai jos joku kaveri tai itse ootte lähdössä vaihtoon Ranskaan (tai minne tahansa), niin täältä voi tulla katsomaan ja lukemaan, millaista mulla oli. Mutta kaikillahan on tietty erilainen kokemus, ja se, millainen vuosi mulla oli, ei tarkota että kellään muulla olisi lähellekään samanlainen kokemus. Ei todellakaan. Mut tsemppiä niille, jotka on lähdössä vaihtoon, pitäkää hauskaa ! (: